Blogi / Suomeksi · 12.10.2012

Perhonen ja rankkasade

Olipa kerran perhonen jota ruma rankkasade ajoi takaa. Se piiskasi, rummutti ja roiski kun perhonen yritti lentää pihan poikki. Perhonen pyrki paikkaan, jossa oli valoisaa ja jonne auringonsäteet ylsivät. Rankkasade oli iskenyt silmänsä tuohon pieneen, kauniiseen ja hauraaseen elämään, jota se kadehti, himoitsi ja halusi. Mutta ruma rankkasade ei voinut saada pientä perhosta.

Perhonen pelkäsi. Se ei päässyt lajitovereidensa luokse. Se ei voinut tanssia kukkien terälehdillä, eikä päässyt auringonpaisteeseen, koska rankkasade oli siinä välissä.  Rankkasade kasteli siivet, se ajoi pois lämmön ja liiskasi lyttyyn kauniit kukkaset niityltä, joiden kanssa perhonen halusi temmeltää. Pieni perhonen alkoi väsyä ja vaipua suruun hiljaa sisältään. Sen siivet olivat vedestä kosteat, niin ettei se voinut lentää, sitä paleli ja oli nälkäkin, kun ei päässyt juomaan kukkien mettä. Perhonen halusi jo nukkua pois.

Iso, lämmin aurinko oli jo matkalla unten maille, kun se näki, että pieni perhonen värjötteli rumalta rankkasateelta piilossa katoksen alla. Perhonen värisytti hiljaa siipiään. Aurinko, joka oli hyvä, lämmin, ja hempeä, suuntasi jo väsyneet säteensä niin voimakkaasti kuin suinkin pystyi, kohti pientä perhosta ja sen piilopaikkaa. Inhottava rankkasade joutui väistymään kylmine vesipisaroineen voimakkaan auringon tieltä. Sen pisarat pienenivät ja pienenivät, kunnes jäljellä oli enää pieniä tihrupisaroita. Pisarat pienenivät pienenemistään niin kauan, kunnes rankkasade ei enää tunnistanut itseään. Se jäi kateellisena katsomaan pilven reunalta kun aurinko ensi hiveli perhosta lämmöllään ja sitten lennätti tuulen mukana henkäyksen joka tyrkkäsi perhosen liikkellle. Lämpimästi ja lempeästi.

Voi miten iloinen pieni perhonen olikaan. Se räpytteli kosteita siipiään ja levitti ne ylpeästi täyteen komeuteensa ja nousi lämpimän auringon henkäyksen mukana ilmaan. Olen vapaa!

Enää ei tarvitse pelätä rumaa rankkasadetta, joka oli nyt mennyt täysin piiloon auringolta, kaukana siitä sijaitsevan pilven sisälle. Sieltä se katsoi katkerana ja kiukkuisena pienen perhosen varovaista lentoa pihan poikki. Perhonen uskalsi tehdä pienen kiekan kukkien yllä jotka notkistivat varttaan aurinkoa kohti ja avasivat jo sulkeutumassa olevia terälehtiään. Ikäänkuin tervehtiäkseen perhosta ja tehdäkseen kunniaa sen kauneudelle ja innostuneelle lennolle. Pieni perhonen oli niin onnellinen!

Vaikka aurinko oli lämmin ja voimakas, ei sekään voinut estää pimeyden laskeutumista ja yön tulemista. Pieni perhonen lensi sydämensä kyllyydestä koko sen päivän edestä. Olihan se joutunut olemaan piilossa rankkasateelta. Pian perhonen kuitenkin väsyi ja vaipui päivänkakkaran lehdelle ja sulki siipensä. Sitä väsytti.

– Mene suojaan, minä tulen vielä huomenna, kuiskasi aurinko vielä hiljaa. Perhonen huokasi. Ennenkuin hänen elämänsä lopullinen uni tulisi, se kerkeäisi vielä tanssahdella kukkien terälehdillä ja tavata lajitovereitaan. Ruma rankkasade oli nyt hajonnut illan tuomaan tuuleen, eikä voisi koota voimiaan vielä moneen päivään.  Pieni perhonen aikoi myös laskea jälkeläisensä sopivaan paikkaan huomenna, ja siihen tarvittaisiin paljon voimia.

Siinä auringon viimeisissä säteissä ja viilenevässä kesätuulessa pieni perhonen nukahti. Uni oli hieman levotonta. Perhonen oli kuitenkin onnellinen, että tuo pelottava ja ruma rankkasade oli lähtenyt tiehensä. Perhosen muistissa oli auringon lupaus paremmasta huomisesta.

This post has already been read 578 times!

%d bloggers like this: