Blog · 25.06.2015

Minä olen väärä

Itkut jatkuvat vain. Äiti halasi eilen pitkään kun kävi pistäytymässä ovella. Kaksi viikkoa sitten Melkein Sisko halasi pitkään toimistossa.

En tiedä minne puran tätä. Juttelen muutamalle. Muutama rohkaisuviesti kännykässä. Itken yksin iltaisin. Masentaa. Pelkään kuollakseni, että masennun. Minulla ei ole tällä hetkellä varaa siihen. Tällä hetkellä on aivan paljon asioita, jotka menevät täysin pilalle, jos masennun!

Luulin jo, että itku loppuisi. Juhannuksena itkin vain yhden kerran. Exälle. Hän lohdutti minun olevan loistava tyyppi ja “hyvä paketti” ja joka sitä ei huomaisi, on mäntti. Niimpä.

Kirjoitan siis tänne – koska en pysty puhumaan hänellekään. Ikävöin meidän kepeitä viestejämme. Hän sai minut nauramaan. Nyt en edes tiedä missä hän on.

Minua ei ole koskaan satutettu näin pahasti. En ymmärrä, aivot eivät taivu tämän asian ympärille. En ikinä voisi itse tieten tahtoen satuttaa ketään. Typerä nainen, luulin jo oikeasti kokeneeni kaiken. Noh, en tätä kuitenkaan. Eniten pelkään ja inhoan sitä, että minä typerä, typerä ihminen olin ehkä sittenkin niin todella VÄÄRÄSSÄ tästä ihmisestä. Siinä syy, miksi tämän lienee niin ylitsepääsemättömän vaikeaa. Pelko siitä, että olin sittenkin niin sokea. Minä, joka en ikinä enää sen erään jälkeen aikonut kenenkään antaa satuttaa itseäni.

Olen aina luullut tähän mennessä naiivisti, että apua ja lohtua saa kun pyytää. Tai itse suhtaudun ihmisiin näin. Useimmiten tarjoan myötätuntoa, vaikka toinen sitä ei hoksaisi kysyäkään.

Joihinkin kysymyksiin ei kai saa vastausta, sillä vastaukset ovat toisen kontrollin takana. Hän joutuisi luovuttamaan itsestään jotakin minulle, jos joutuisi selittämään miksi vain hävisi. Enkä minä herättä hänessä tarvittavaa luottamusta. Minä en ole tehnyt mitään väärää. Minä vain olen väärä. Se sattuu, kun hän on ilmeisesti kuitenkin tiennyt sen koko ajan.

Olen aina luullut, että kun on oma, aito itsensä, sen pitäisi riittää. Ja olen myös ollut sitä mieltä, että asiat pystyy selvittämään puhumalla. Mikään, mihin minä olen tähän mennessä uskonut, ei tunnu pitävän paikkaansa. En tiedä miten jatkan tästä.

Enkä ole ikinä ollut näin rikki. Järki sanoo jossain aivoissa, että minä en ole oma itseni. En tietenkään ole, koska en ole ollut oma itseni siitä päivästä lähtien kun näin tuon ihmisen.

Miksi me rakastumme niihin henkilöihin joihin rakastumme? En tiedä. Tai tiedänhän minä, koska olen lukenut kaiken aivojen ja hormonien kemiasta aiheeseen liittyen, niinkuin oikea ADDi tekeekin. Lukee järjettömästi typerää faktatietoa asioista, jotka saattavat sillä hetkellä kiinnostamaan. Alan olla todella hyvä tiedostamaan omat reaktioni ja oman kroppani toiminnat. Osaan katsoa itseäni ulkopuolelta. Sen voin tästä allekirjoittaa oppikirjaani. Minusta on tullut ihan helvetin hyvä oman itsetuntemukseni kohdalla. Sitä edesauttaa toki ADD-diagnoosin hakemista edellyttäneet psykologin käynnit ja muutama itsetuntemiskurssi ja tiiminrakennuskurssit edellisissä työpaikoissa. Rankat kokemukset menneisyydessä ja välillä (valitettavasti) kovetettu ulkokuori selviytymistä helpottamaan.

Ja sitten tulee ihminen, joka järkyttää tasapainon niin totaalisesti muutamalla teolla ja sanalla? Miksi annoinkaan hänelle niin paljon valtaa? Siksi, että luotin sokeasti ihmiseen, josta en mitenkään voisi uskoa mitään pahaa. Siksi, koska näin, tai luulin näkeväni hänessä jotakin samaa kuin itsessäni.

Ehkä joku tietää sen tunteen, kun näkee jonkun ihmisen ja sen vain tuntee. Tuosta henkilöstä tulee minun ystäväni, tuohon minä rakastun ja tuota ihmistä minä en tule sietämään. Feromonit, kemia, hormonit, energiat. Joku.

Toinen asia, joka tästä on auennut on luovuus. En ole ikinä ajatellut ja kirjoittanut näin paljon. Näin äärimmäisiä asioita, näin syvältä sisältä kumpuavia asioita, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Haluan laulaa ja tehdä musiikkia. Haluan nähdä elokuvia jotka saavat minut itkemään ja haluan kuunnella musiikkia joka räjäyttää padot. Näen painajaisia ja herään aamuisin hiestä märkänä vaikka nukun ikkunat auki. Hämmästyttävästi, olen nukkunut suhteellisen hyvin, mutta herään joka aamuyö 3-4 aikaan ja vaivun lähes välittömästi uudestaan hyvin raskaaseen painostavaan uneen.

Koira tietää, että jotakin on vialla. Se makaa nytkin jaloissani tietokonepöydän alla ja se tekee sitä hyvin harvoin. Ehkä se haistaa feromonien tai jonkin hormonien olevan sekaisin. Tai ehkä se vain tunnistaa itkun.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=9ipCKIxdHTs]

Why do we
Crucify ourselves
Every day
I crucify myself
Nothing I do is good enough for you
Crucify myself
Every day
And my heart is sick of being in chains

This post has already been read 547 times!

Minnamoira – Follow me