Blog · 05.06.2022

Luonnon laki

Nuori nainen istuu kivellä lammen rannalla. Hän lukee kirjaa ja kassissa hänen vierellää näyttäisi olevan muutama muukin kirja. Nainen on kaunis, hentoinen ja hänellä on yllään vihertävä pitkä mekko. Punaiset pitkät suortuvat kihartuvat olkapäiden yli valtoimenaan ja tuuli leikittelee muutamalla hiussuortuvalla hänen poskellaan.

Perhonen on katsonut tuota naista jo kauan. Ainakin tunnin, tai kaksi. Hän lähestyy naista varovaisesti ja kiertelee hänen päänsä yläpuolella katsellen alas.

– Hei! Sanoo perhonen vakuuttavimmalla ja voimakkaimmalla äänellään, jonka vain pienoisesta suustaan saa ulos.

-Mitä? Nainen nostaa katseensa kirjastaan ja hakee äänen lähdettä. -Kuka puhuu? Hän ihmettelee.

-Minä puhun! Perhonen sanoo nostaen hieman äänensä voimakkuutta. Se kaartaa kierroksen naisen kauniin pään ympärillä ja laskeutuu hänen polvelleen kirjan taakse. -Laske kirjasi varovasti, täällä minä olen! -Täällä alhaalla, se huudahtaa.

Nainen siirtää kirjan pois sylistään ja näkee kauniin keltaisen perhosen polvellaan. Hän naurahtaa ja toteaa. – Olen varmasti sekaisin.

-Et ole, vakuuttaa perhonen ja lennähtää ilmaan ja takaisin naisen polvelle, kiinnittääkseen tämän huomion itseensä.

-Olen katsellut sinua pitkään ja haluaisin kertoa sinulle tarinani, sanoo perhonen.

-Ehh… nainen ähkäisee, eikä vieläkään usko näkemäänsä ja kuulemaansa.

Perhonen alkaa kertomaan tarinaansa naiselle. He juttelevat iltaan asti. He nauravat ja heillä on hauskaa. Perhonen kertoo kohtalostaan ja onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä. Hän ei nimittäin ollutkaan perhonen vaan on parhaimmillaan kärsimässä rangaistustaan kolarista, jossa oli vahingossa vienyt pariskunnan ja heidän koiransa hengen. Perhonen oli ennen mies, ihminen, niinkuin nainen oli.

-Minulla on vain kaksi päivää elämää, hyvittää tekoni, löytää joku joka kuuntelee minua, kun kerron heille totuuden ja jos he haluavat, niin pääsen tästä pälkähästä. Ainoa mitä heidän täytyy tehdä, on uskoa ja luottaa minuun, perhonen selittää.

Nainen pitää perhosesta. Se on selkeästi hullu. Tai hän on hullu. Eihän tämä ole todellista, mutta perhosen mieliksi hän juttelee sille. Perhosella on hauska huumorintaju ja se on kaunis ja niin vapaa. Se on ehkä Keisarinviitta, pohtii nainen. Se on täydellinen! Mutta mitä ihmettä se höpöttää? Että hän voisi toivoa perhosen jälleen ihmiseksi. Höpö höpö, nainen ajattelee.  Eihän perhoset edes puhu, hän hoksaa.

Hän ärsyyntyy. -Miksi sinä häiritset minua oikeastaan, nainen kysyy. Minä en usko sinua, eikä minun pitäisi edes puhua perhoselle, eihän puhuvia perhosia ole edes olemassa. – Olen varmasti sekaisin, nainen mutisee puoliääneen.

Perhonen jatkaa kertomuksiaan. Se kertoo elämästään miehenä, missä kävi töissä, mitä harrasti, ketä rakasti. Kaikkea tuota on vaikea keksiä omasta päästään, tai sitten sen lisäksi, että tuo perhonen osaa puhua, se on vielä kaiken lisäksi erinomainen valehtelija.

Nainen ei usko perhosta. -Kuulepas, nyt tämä riittää. Minä en jaksa kuunnella sinun joutavia tarinoitasi. Minä en usko sinua pätkääkään. Myönnän, että pidän sinusta ja olet kaunis, ja jos olisit oikeasti mies, haluaisin tuntea sinut, mutta tämä menee jo liian pitkälle.

Perhonen hätääntyy ja yrittää selittää, ette valehtele. Ainoa mitä hän tarvitsee todistaakseen olevansa totta, on naisen luottamus ja usko. – Minä en voi niitä sinulle antaa, sillä sinua ei ole olemassakaan, tiuskaisee nainen. Samalla näin sanoessaan nainen ottaa kirjansa ja huitaisee sillä perhosta.

BAM! Kirja törmää perhoseen kuin rekka-auto törmää pieneen kuplavolkkariin. Seuraukset ovat tuhoisat. Tuo kaunis, hauras perhonen tipahtaa nurmikkoon yhtä nopeasti kuin hiekansirunen, sillä eihän perhonen sen enempää painakaan.

Nainen tuntee pienen pistoksen sisimmässään, mutta pyyhkäisee sen syrjään ärtymyksensä voimalla. Olenko viettänyt tässä koko illan jutellen itsekseni hän tuhahtaa, samalla kun huomaa auringon äkkiä laskeneen ja tuulenpuuskan pyyhkäisseen paikalle. On hyvin kylmä, ihan kuin lämpötila olisi laskenut useamman asteen ja niin varmasti onkin.

Tuulenpuuska liikuttaa viereisen puun oksaa. -Sinä onneton ja epäuskoinen nainen, jyrisee tuo mahtava lehtipuu. Koivu. Nainen värähtää. Ääni on vakava, vihainen ja hidas. Sellainen ääni, joka alkaa pelottaa ja jota kunnioitetaan varauksetta.

-Tuo perhonen oli minun lapseni, minun oksaltani kuoriutunut. Ja hän puhui totta. Kaikki mitä hän sanoi, oli totta, jyrisee lehtipuu. Äänessä kuuluu hieman värinää, liikutusta.

Nainen katsoo koivua kauhuissaan. Yhtä-äkkinen katumus perhosesta, kauhu tästä kaikesta, puhuvasta hyönteisestä ja nyt puhuvasta puusta järkyttää häntä.

-A.. anteeksi, nainen änkyttää. En tiennyt. En uskonut enkä luottanut! Nainen tuntee kauhun ja pelon nousevan kurkkuunsa.

– Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?

Koivu kertoo luonnon lain vaativan, että naisesta tulee nyt vuorostaan perhonen. Hänelle tulee tehtäväksi tuo sama luottamuksen ja uskon etsiminen, kuin mikä kauniilla Keisarinviitalla oli. Tämä on rangaistus toisen elämän viemisestä, jatkaa koivu, nyt hieman lempeämmin. – Sinun on kaduttava tekoasi ja hyvitettävä se tällä tavalla.

-Onnea matkaan!

Koivu huitaisee oksallaan niin, että tuulenvire tarttuu naisen mekkoon ja nainen nousee ilmaan. Kaikki pyörii ja nainen tuntee ihonsa kihelmöivän. Nainen kutistuu ja pienenee, kunnes on vain vesipisara koivun oksan pinnalla. Koivu osoittaa naista sormen näköisellä oksallaan ja jyrisee: tämä on luonnon laki. Sinun on kaduttava ja opittava. Vilpittömästi toivotan sinulle onnea matkaan. Sinä muistat tämän kaiken katkerasti ne kaksi päivää, jotka sinä tulet elämään. Jos onnistut, saat elämäsi takaisin. Jos menehdyt väkivaltaisesti, luonnon laki jatkaa kiertoaan. Jos menehdyt luonnollisesti, kaikki sinun ja edeltäjienne rikkeet on tällä hyvitetty. Luonto on ankara mutta oikeudenmukainen. En anna sinun kärsiä tarpeettomasti.

Koivun oksan alapuolelle muodostuu pieni perhosenkotelo. Nainen nukkuu siellä perhosentoukan unta. Pian se herää vuorostaan kuoriutumaan ja muistaa tämän kaiken, kahden päivän ajan.

Perhoselle kaksi päivää on koko sen elämä.

Kivellä puun lähettyvillä on kangaskassi, jossa on muutama kirja. Yhdessä kirjassa, joka on lennähtänyt hieman etäämmälle, on läntti kirkasta nestettä. Ne ovat Keisarinviitan jäännökset. Tuon kauniin perhosen hauraan ruumiin vanha koivuherra hautasi juuristonsa kosteaan multaan.

-Nuku hyvin poikaseni, sen lehdet kuiskuttelevat lempeässä kesätuulessa.

(ps. oikeasti Keisarinviitta talvehtii toukkana)

This post has already been read 1249 times!

Minnamoira – Follow me