Blog / Suomeksi · 24.06.2023

Ragusa Ibla kaunistaa blogiartikkeliani huonosta lukion oppilaanohjaajan käynnistä

Käynti oppilaanohjauksessa lukiossa vuonna 1993 harmittaa vieläkin

Hyvä kirjoittaja kuulema kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta ammattimaisesti. Ongelma kirjoittamisessa on kuitenkin se, että ilman aihetta on hankala kirjoittaa. Tai jos niitä aiheita on liikaa, niinkuin minulla tuppaa joskus olemaan. Ja sitten pitäisi osata käyttää hyödyksi draivi tai työn imu, kun sitä on.

No tässäpä kuitenkin asiaa menneisyydestä. Kirjoitin tämän jo vuonna 2012 tai aiemmin, mutta aihe on edelleen ajankohtainen, joskin en ajattele urastani enää näin kyynisesti. Olen oikeastaan ammatillisesti ihan OK, koska elämässä on tällä hetkellä paljon muutakin kuin työ. Tämä kuulostaa kyllä vähän hassulta, sillä teen tällä hetkellä kahta työtä ja työtunteja noin 12-16 päivittäin. Mutta nyt lopetan esipuheen, taitaa nyt lähteä rönsyilemään… palataan tähän työasiaa ehkä vielä myöhemmin.

Ennenkuin unohdan: Hyvää juhannusta, rakas lukijani. Täällä Ragusassa meillä ei ole vettä eikä juhannuskokkoja, mutta onneksi on halpaa punaviiniä ja televisiossa Sex and the City – maratooni jo viidettä päivää.

Epäonnistunut käynti oppilaanohjaajalla lukiossa romutti unelmat

Minä maailmanparantaja ja litran olut, Faxe.

Minua harmittaa vieläkin lukiossa käyntini opinto-ohjaajalla. Selitin silloin aikoinaan innoissani hänelle, miten halusin tehdä jotain merkityksellistä elämässäni, olla niinkuin jonkin sortin “maailmanparantaja”. En siis itsekään tiennyt mitä se maailmanparannus sitten voisi olla. Opo naurahti kyynisesti ja totesi, että kannattaisi ehkä hankkia joku oikea ammatti, sillä kaikki nykyajan maailmaparantajat istuvat lähipubissa tuoppi kourassa.

Niin että sillä tavalla.

Vieläkin harmittaa

30 vuotta eteenpäin ja tuo lausahdus on mielessäni vieläkin. Harmittaa, että opo ei silloin osannut ottaa toiveestani kiinni ja auttaa minua kartoittamaan mitä se maailmanparantaminen sitten voisi olla, mille alalle minun pitäisi tai kannattaisi suuntautua ja minkälaisia töitä haluaisin tehdä.

Olin kovasti kiinnostunut kielistä, mutta en ikinä uskonut että pääsisin minnekään opiskelemaan yhtään mitään kieltä. Kävin muutamassa pääsykokeessa, (ranskaa ja englantia) mutta vielä silloin ei tiedetty minulla mahdollisesti olevan ADD:ta ja pääsykokeisiin lukeminen meni vähän niin ja näin. Minulle kävi kaikissa pääsykokeissa samalla kuin ylioppilaskokeen koetilanteessa. Englannin kielioppi meni täysin solmuun, vaikka aikaisemmin olin kirjoittanut täydellisiä lauseenrakenteita esseeseen, jonka aiheesta olin ollut järjettömän innostunut. Kieliopin monivalintatehtävät olivat järjettömän tylsiä ja en voinut toivoa mitään muuta kuin että ne loppuisivat. Niinpä keskittyminen meni siinä.

Kaikki nykyajan maailmaparantajat istuvat lähipubissa tuoppi kourassa

En muista kävinko tuolla oppilaanohjaajalla enää ikinä, mutta siinä sitten hylkäsin unelmani vapaaehtoistyöstä Afrikassa. Ajauduin opiskelemaan kaupan alaa ja sen jälkeen töihin taloushallinnon & asiakaspalvelun tehtäviin. Tein 12 vuoden ajan töitä alalla jonne päädyin ulkomailla ollessani kielitaitoni ansiosta. Taloushallinto ja palkanlaskenta kiinnostaa sen kyllä verran, että olen hyvä työssäni jos haluan ja työyhteisö on mukava, mutta ei kiinnosta sen vertaa, että jaksaisin vaivautua tekemään siitä uraa itselleni. Esimerkiksi vaikkapa jatkokoulutuksen muodossa.

Kävin kyllä AMK:ssa opiskellessani työharjoittelun Namibiassa, joten yllättäen pääsin kuin pääsinkin sinne Afrikkaan.

Cava Santa Domenica Ragusassa, Sisiliassa.
Cava Santa Domenica Ragusassa, Sisiliassa.

Urakriiseilyä säännöllisin välein

Kolmen kympin kriisi tuli ja meni ja ennen neljäkymppisiä, aloin miettimään että kannattaisi ehkä kuitenkin tarkemmin miettiä, mitä sillä loppuelämän työurallaan sitten tekisi. Joten minä siis aioin tehdä tasan sitä mitä haluan, parantaa maailmaa, toteuttaa haaveita ja olla sitten vaikka tekemättä mitään, vaikka se rahallisesti tässä yhteiskunnassa ei oikein kannata. Siis, jos aikoi pitää koiran hengissä, polttoainetta autossa ja maksaa vuokra-emännälle vuokransa.

No, miten sitten kävi?

Nyt lähempänä viittäkymmentä huomaan, että tilanne on edelleen sama. Minä en vieläkään ole löytänyt “paikkaani” tässä yhteiskunnassa. Tämä ajatus on aivan helvetin masentavaa.

Faber est suae quisque fortunae

Every man is the artisan of his own fortune

This post has already been read 999 times!

Minnamoira – Follow me