Blog · 25.11.2012

Jonkinlaista terapiaa

[Kainuun Sanomat / blogit 20.11.2012 ]

Inspiraatio on ollut hieman hukassa. Se on jännä kun yrittää tehdä jotakin luovempaa, niin miten helposti mieliala romuttaa sen. Jotkut tuntuvat olevan luovimmillaan alamaissa, kun riutuvat ja kituvat rakkaudessaan, surussaan ja tuskissaan. Minä olen enemmänkin aina sen onnellisen mielialan suitsuttaja. Rakkautta ja onnellisuutta ja iloa ja ystävyyttä.

Ja luovuus ruokkii luovuutta. Nyt kun olen taas aloittanut laulamisen yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, alkaa päässä pyöriä musiikkia, hyräilen ja melodianpätkiä alkaa pulputa kun touhuan jotain muuta ja hiljaisuudessa. Onnellisena musiikin parissa pyöriminen on siis minulle hedelmällistä.

Nyt on ollut niin paha olo, että en ole edes kirjoittanut mitään.

Yhtä paljon kun joskus harmitti, etten ole kaksikielinen, niin yhtä paljon harmittaa, että en osaa soittaa mitään instrumenttia. Kaksikielisyyden puute korjaantui niillä kahdeksalla vuodella ulkomailla, mutta soittotaito pitäisi vielä hankkia. Olen ruvennut unelmoimaan viulusta. Mutta sehän on niin vaikea soitin, sanovat. Minulle riittäisi ihan aluksi vaikka se, että pystyisin soittamaan melodiaa korvakuulolta. Nuottejahan minä, musiikkipainotteisen lukion käynyt, en osaa …

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin luovana. Vertasin tietenkin itseäni parhaaseen ystävääni, joka soitti pianoa jo 4 vuotiaasta asti. Oliko hän luova, vai todella hyvä ja kurinalainen opiskelemaan instrumenttiaan? En tiedä. Minä kun en ole koskaan pitänyt rutiininomaisista tehtävistä, en olisi jaksanut musiikin teoriaa jne. Musiikkilukiossa vertasin itseäni niihin jotka osasivat laulaa todella hyvin ja se tuntui onnistuvan heiltä kovin helposti. Itse olin siihen aikaan kovin ujo ja kapinoiva, en halunnut asettua niihin muotteihin mitä tarjottiin. Toki sen tein omalla tavallani, muutenhan en olisi päässyt lukiota edes läpi.

Nyt kun itseluottamusta on enemmän ja palaute on sitä, että osaan kuulema kirjoittaa, olen innostava ja minulla on ideoita, niin olen tullut toisiin ajatuksiin. Jos ei muuta, niin en ainakaan ole kaavoihin kangistunut. Minulla on rajaton mielikuvitus – vähän liiankin paljon sitä tuntuu olevan, joskus. Niin ja sanoihan joku vielä että lauluäänikin on hyvä. Pitäisi päästä laulamaan sitä ominta musiikkityyliään.

Tärkeintä lienee elää itsensä kanssa sovussa. Tässä hetkessä ja uskoa parempaan. Se meinaa välillä unohtua.

Taas ajatukset menevät Namibiaan. Musiikki on siellä läsnä eri tavalla kuin täällä. En tiedä miksi niin on, mutta siinä tavassa miten lapset lauloivat hiekkaerämaassa koulunsa pihalla jotain oman heimonsa kansansävelmää ja me opiskelijat seisoimme siinä tuulen tuiverruksessa, kurkkua kuivasi ja aurinko poltti meidän vaaleita nahkojamme. Ja sitten nämä lapset purskahtivat laulamaan heleästi jotakin josta me emme tietenkään ymmärtäneet höykäsen pöläystä kielen takia, mutta joka silti toi vedet silmiin liikutuksesta. Tuota spontaaniutta ja rentoutta kaipaan. Siinä mielessä tämä suomalaisiin iskenyt karaokebuumi on aivan mahtavaa. Ihmiset uskaltavat nousta lavalle, tarttua mikkiin ja laulaa. Laulun kautta niin moni asia purkautuu, ihan samalla tavalla kuin joillakin kirjoittamisen. Tai sitten vaikka molempien.

This post has already been read 629 times!

Minnamoira – Follow me